Oikeesti, tosi pitkästä aikaa! Kirjotin viimeksi vuosi sitten. Ja tähän vuoteen on mahtunut vaikka mitä, paljon hyviä uutisia ja myös niitä huonoja.
Oikeastaan meille kuuluu hyvää vaikka vuosi onkin ollut rankka. Jos mennään suoraan asiaan ja aloitetaan niillä huonoilla uutisilla, niin jää hyvä maku.
Kuten jotkut ehkä tietävätkin, Esteri jouduttiin lopettamaan viime syksynä. Toinen hevonen oli potkaissut sitä tarhassa jalkaan ja ilmeisesti niin pahasti, että vanhalle ponille paras vaihtoehto oli lopettaa. Vaikka se ei ollut yli puoleen vuoteen asunut meillä, uutiset oli silti tosi kova pala ja onhan mulla sitä vieläkin ikävä. Se oli tosi hieno poni ja ystävä.
Parempi vaan kertoa kaikki samaan syssyyn. Valitettavasti myös Milli jouduttiin lopettamaan huhtikuussa. Tämä on mulle vieläkin erittäin vaikeaa hyväksyä ja siitä on vielä vaikeampaa puhua tai kirjoittaa. Malina alkoi olla tosi vaikea ratsastaa vaikka se oli oikea kullannuppu käsitellä muuten. Se muuttui vaaralliseksi ja vaikka mua ei pelottanut, niin olisihan mulle voinut sattua ihan mitä tahansa. Se vietiin koulutukseen muutamaksi kuukaudeksi erittäin taitavalle naiselle joka ratsasti sitä lännenratsastuksen konstein ja käytti esimerkiksi pyöröaitausta, jotta se saataisiin kunnioittamaan ihmistä ja se oppisi rentoutumaan. Millin ongelmahan oli aina ollut, että se ei osannut rentoutua ratsastajan ollessa selässä. Milli vietti koulutuksessa muutaman kuukauden jossa kävin katsomassa ja ratsastamassa sitä säännöllisesti valvovan silmän alla. Kun se vihdoin tuli kotiin, jonkun aikaa meillä oli paljon helpompaa. Kentällä sillä oli jopa mukava ratsastaa, mutta samaa ei voinut kyllä sanoa maneesista. En halua edes miettiä niitä kertoja kun se sai sätkyjä, en saanut sitä pysähtymään ja kun se leikki rodeohevosta. Mutta yritin aina uudestaan.
Sitten tuli se päivä, kun lähdimme maastoon. Laukatessa se lähti hallinnasta ja pukitti minut alas. Milli ei tarkoittanut koskaan pahaa, me ei vaan tajuttu että sitä sattui. Ja niin sattui silloin minuakin, oikeasta nilkastani revähti tai meni poikki lähes jokainen nivelside. Meni viikkoja ennen kuin pystyin ratsastamaan ja kuukausia ennen kuin pystyin laittamaan jalustimet jalkaan.
Sitten käytimme Millin klinikalla. Sen selkä sekä jalat kuvattiin. Selvisi, että sen selkänikamat olivat yhdestä kohtaa liian likellä toisiaan ja aiheuttivat kipua. Vika oli siis rakenteessa. Voi olla, että se on aina tuntenut kipua selässään ja siksi on ollut vaikea, ja sen takia vaihtanut kotia niin usein. Ennen kuin käytimme Millin klinikalla, harkitsimme sen myymistä. Ehkä joku taitava kenttäratsastaja olisi saanut siitä hyvän kisahevosen itselleen, ehkä se kaipasi vain isompia esteitä ja enemmän liikutaa. Mutta näin ei ollut. Kyllä sen varmasti olisi saanut myytyä, mutta se olisi ollut niin väärin Milliä kohtaan. Se olisi taas joutunut kiertoon ja sen kipua ei olisi ymmärretty. Yritimme vielä lääkekuuria mutta mikään ei tehonnut. Siispä viimeinen ja vaikea päätös oli kamala ja surullinen. Ikävöin sitä joka päivä kun näen sen nimikyltin mun ikkunassa, tai riimun seinälle ripustettuna. Se opetti mulle todella paljon ja oli maailman paras hevonen.
On mulla myös niitä iloisempia uutisia!! Tän kaiken tragedian jälkeen päätimme äidin kanssa yhdessä, että emme osta ainakaan nyt aikuista hevosta. Halusimme olla tosi tarkkoja millaisesta paikasta mahdollinen uusi hevonen tulee, mitä sillä on tehty ja että se on terve.
Siispä ostimme Vienna Van Vitikkalan. Vienna on vuotias friisiläistammavarsa ja ostettu suoraan kasvattajalta. Se on ehkä fiksuin ja rauhallisin varsa minkä olen tavannut! Vienna haettiin kotiin vasta toissapäivänä ja olen nähnyt sen vain kahdesti ennen kuin haimme sen kotiin, mutta tykkään sen luonteesta jo nyt. Kasvattajallaan se eli neljän saman ikäisen varsan kanssa ja oli niistä nuorin ja pienin, mutta se on luonteeltaan sitäkin pippurisempi. Kaverit höykyyttivät sitä kovasti pienempänä, mutta vähän kasvettuaan pikku tamma pisti kaikki muut kuriin.
Odotan tosi innolla tulevia vuosia Viennan kanssa!
Ja ei unohdeta kaikkien suosikkipoikaa Ramsesta. Sen kanssa kaikki on ollut helppoa ja kivaa! Se on kehittynyt paljon eikä ole sairastellut. Ollaan jopa käyty sen kanssa laukkakisoissa ja en ole koskaan kokenut mitään niin kivaa. Eihän se nyt kovin nopea ole rakenteensa ja pullaponimaisuutensa takia, mutta who cares. Meillä oli molemmilla niin kivaa!
Ollaan nyt käyty parissa kisoissa ja suunnitelmissa olisi elokuun aikana käydä läpi muutamat ja sitten elokuun lopussa Ponibreeders-kilpailu Ypäjällä.
Ajattelin nyt päivitellä blogia aktiivisesti, ainakin siihen asti kunnes koulu alkaa. Lukio voi olla pieni shokki yläasteen jälkeen mutta uskon selviäväni siitäkin. Jos lukijoita on vielä paikalla, niin heittäkää mielipidettä postauksesta ja tervetuloa taas seuraamaan meidän kuulumisia!
Ja jos joku ihmettelee, mitä blogin nimi tarkoittaa, turnierpferde on saksaa ja tarkoittaa "showhevosia". Sama lukee meidän trailerin perässä, siitä idea.
