Joulukalenteri LUUKKU 7

Viime jouluna kirjoitin blogiin joulutarinaa, josta julkaisin joka päivä yhden uuden päivän. Ajattelin laittaa näitä pätkiä välillä joulukalenterin luukkuihin, sillä haluan tehdä tästä joulukalenterista erilaisen kuin muilla! Tosi monilla on joulukalenteri tänä jouluna (lähes kaikilla) joten haluan edes hieman erottua massasta. Viime jouluna kalenteri oli erikoinen mutta tänä vuonna aloin suunnittelemaan sitä liian myöhään. Joten olkaapa hyvä, päivät yksi ja kaksi.

Joulukuun 1.

Tuijotin masentuneena ulos huoneeni ikkunasta. Marraskuu oli jo kääntynyt joulukuuhun, mutta maa pysyi mustana eikä lumesta ollut tietoakaan. Ikkunastani näkyi pieni, sininen tallimme ja kaksi hiekkapohjaista tarhaa. Lauantaiaamupäivä oli juuri pyörähtänyt kahdentoista yli, mutta tarhat olivat tyhjiä. Viikko sitten niissä oli vielä seisoskellut kaunis kullanruskea poni, mutta nyt sitä ei enää ollut. Sydäntäni kaiversi tyhjyys, kun muistelin, miten rakas Tomu oli lopetettu viikkoa aikaisemmin. Huokasin syvään ja vajosin tuolille. Vakavat jalkavammat olivat olleet liikaa kestettävää Tomulle. Vanhalle, rakkaalle Tomulle. Mustaharjainen, pieni risteytysponi oli ollut aina iloinen, valmiina joko kouluharjoituksiin tai pitkiin rentouttaviin maastolenkkeihin. Sade piiskasi ikkunaa ja kaikkialla oli harmaata. Pystyin kuvittelemaan Tomun tihkusateeseen, omaan tuttuun tarhaansa, ja pian hakisin sen sisään. Tomulla olisi punainen sadeloimi yllään, klipatun karvan päällä. Sen riimu ja riimunnaru olisivat tallissa odottamassa käyttöä. Mutta ei. Tomu oli poissa maan päältä. Ikuisesti. Se tosiasia oli vain opeteltava nielemään.

Noin tunti myöhemmin sade oli jo lakannut. Äitini Juli tuli varovasti koputtaen huoneeseeni. Istuin edelleen työpöytäni ääressä tuijottaen ikkunasta ulos tyhjiä tarhoja.
”Sonja? Saanko tulla?” äiti kurkisti ovenraosta.
Nyökkäsin vastahakoisesti. Mieleni ei tehnyt seuraa.
”Kuule, ehkä sinun pitäisi alkaa taas käydä ratsastuskoululla. Siellähän on paljon tuttujasi. Tai voisit mennä vaikka Sofialle, niillähän on ne kaksi ponia omassa pihassa!” äiti kyykistyi tuolini viereen ja silitti hiuksiani.
”On inhottavaa nähdä sinut noin masentuneena.”
”Minä en halua nähdä hevosia juuri nyt”, tai oikeastaan halusin, mutta vain Tomun.
”Voimme hankkia tänne vaikka ylläpitohevosen jos et halua vielä 0maa... Mutta olet taitava ratsastaja, et voi heittää hukkaan kaikkea tekemääsi työtä!” äiti maanitteli.
”Haluan vain Tomun!” korotin ääntäni.
Äiti kurtisti kulmiaan.
”Tyttöseni, olet jo ylä-asteelle, olet iso tyttö. Sinun täytyy jossain vaiheessa oppia kohtaamaan tosiasiat. Maailma on julma paikka” äiti melkein kuiskasi lannistuneella äänellä. Äitikin kaipasi Tomua. Koko perhe oli rakastanut pientä ponia.
Kyyneleet polttelivat silmäkulmassani. Se, että olin seitsemännellä luokalla, ei tarkoittanut että minua pitäisi kohdella kuin aikuista! Saisin surra oman aikani. Piste.

Joulukuun 2.

Sunnuntaiaamuna Sofia soitti minulle. Hän pyysi minua maastolenkille, sillä ilma oli selkeä ja hyvä. Suostuin vastahakoisesti, sillä minun ei todellakaan tehnyt mieli ratsastamaan. Ainakaan vielä. Pakkasin kuitenkin ratsastustavarani ja lähdin pyöräillen Sofialle. Sofia asui vain parin kilometrin päässä meiltä, joten näimme usein vapaa-ajalla. Ainakin näimme ennen kuin Tomu alkoi potea kipeitä jalkojaan. Sen jälkeen olinkin viettänyt lähes jokaisen minuutin sen luona, yrittäen saada sen jalkavammat parantumaan. Mutta kaikki työntekoni oli ollut turhaa. Tomu ei ollut parantunut. Se oli ollut parasta lopettaa.

Ravistin päätäni. Oli täysin turhaa pohtia Tomua nyt. Sofialla oli kaksi ponia, toinen pienempi 13-vuotias ratsuponiruuna, ja toinen todella hieno nelivuotias isompi tamma. Olin kerran ratsastanut tammalla, Blondiella, mutta en koskaan ruunalla, jonka nimi oli Rummu. Rummu oli kimo, sulavaliikkeinen koulupainotteinen Sofian ensiponi, ja Blondie rautias, läsipäinen huippuponi. Niin, Sofialla oli aina huippuponeja. Sofia kilpaili Rummulla, ja aloitteli valmentautumista Blondiella. Joskus olin hieman kateellinen kun Tomu sairasteli jalkojaan, mutta rakastin kuitenkin poniani niin, etten olisi koskaan vaihtanut sitä toiseen.
Saavuin pian Sofian pihaan, ja hevoset seisoivat vielä tarhassa. Asetin pyöräni nojaamaan tallin seinään, ja nykäisin ruskean, paksun oven auki. Sofia harjasi suurta, mustaa hevosta käytävällä.

”Mitä...?” suuni loksahti auki. En ollut koskaan nähnyt mitään niin komeaa, kuin tuo musta täysiverinen, mikä seisoi rauhallisesti paikallaan Sofian harjattavana.
”Heippa! Tämä on Prinssi. Ajattelinkin, että ihastut siihen!” Sofia naurahti ja taputti hevosta kaulalle.
”Se on suurenmoinen!” tuijotin edelleen hevosta. ”Kenen se on?”
”Setäni. Muistathan Boris-setäni Belgiasta? Hän pitää sitä myyntitallia, ja toi minulle Prinssin projektiksi. Boris uskoo, että saan Prinssillä hyvää kokemusta, ja sillekin kilpailunäyttöä niin, että sen saa helposti myytyä hyvällä hinnalla. Belgiassa sen nimi on tietty Prince, mutta muunnin sen nimen Prinssiksi koska se on helpompi lausua” Sofia höpötti kuin papupata. Tunsin kuitenkin taas kateudenpistoksen.
Miksei minulla ollut setää, joka lähetti huippuhevosia koulutettavaksi? Joka uskoisi kykyihini niin, että antaisi minun kouluttaa mustaa, hienoa täysiveristä?
”Ai niin, Boris. Tuo on tosi upea hevonen!” mutisin ja yritin näyttää iloisemmalta kuin olin. Eihän minun kateuteni ollut Sofian syytä...

”Tule! Voit mennä tänään Rummulla, koska aion hypätä Blondiella tänään. Olisin näyttänyt Prinssin sinulle jo toissapäivänä, mutta katosit aina koulussa johonkin etkä vastannut puhelimeen.”
”No jaa... Minun ponini lopetettiin viime lauantaina” muistutin masentuneesti. Koko viikon olin halunnut vain olla omissa oloissani.

”Tomu... Anteeksi” Sofia loi minuun anteeksipyytävän katseen kun kävelimme tarhalle. Rummu pysytteli tarhan perällä tuijottaen meitä epäluuloisesti, kun taas Blondie olisi halunnut palavasti jo töihin.
”Noh, Rummuuuuu! Tule tänne, senkin ilkimys...” Sofia manasi ja lähti saalistamaan kimoa poniaan tarhasta. Portin edusta oli mutainen, joten Sofian hienot, nahkaiset ratsastussaappaat olivat pian kauniin kuraiset. Rummu antoi kuitenkin kiltisti kiinni, ja pääsimme pian laittamaan hevosia kuntoon.

Kun pääsimme lähtemään maastoon, muistelin kuinka ihanaa se olikaan nousta terveen Tomun selkään, lähteä Sofian kanssa maastoon, mennä kesäisin uittamaan poneja, laukata kilpaa niityllä... Mutta se kaikki oli ohi. Minkään muun hevosen kanssa ei tulisi koskaan olemaan niin hauskaa kuin Tomun kanssa oli ollut. Rummu tuntui allani hallittavan innokkaalta, ja ohjasin sen metsätielle Prinssin viereen.
”Kuinka kauan tuo hurmuri on sinulla?” kysyin ja vilkaisin Prinssiä. ”Niin kauan, kunnes se on saanut tarpeeksi kilpailunäyttöjä. Prinssi oli laukkahevonen mutta ei menestynyt radoilla. Boris osti sen halvalla, mutta ei saanut myytyä. Siksi hän toi sen minulle ratsutettavaksi” Sofia kertoi.
Nyökkäsin ja olimme hetken hiljaa. Tuijotin Rummun niskaa. Milloinkohan olin viimeksi ratsastanut? Tomu oli sairastanut jalkojaan ainakin 3 kuukautta. En ollut ratsastanut koko aikana. Ainoa hevonen jolla olin halunnut ratsastaa, lopetettiin. Huokasin syvään.
”Ravataanko?” Sofia kysyi.
”Sopii” vastasin poissaolevasti ja painoin pohkeeni Rummun kylkiin. Prinssi ravasi jo pitkin metsätietä korkein ja ilmavin askelin, vaikka sen ravi ei ollut kovin hyvänlaatuista. Olihan sen laukkaa kehitetty paljon enemmän kuin ravia. Rummu tuntui oikeastaan ihan kivalta ponilta... Mutta lyhyet, reippaat askeleet muistuttivat liikaa Tomusta. Nielin kyyneleitä.

Teimme pitkän maastolenkin. Tunnin päästä olimme kääntymässä kotiin, kun näin vilahdukselta jotain tummaa silmäkulmastani. Olimme tiheällä metsäpolulla, joten eläin katosi pian näkyvistä. Juuri kun olin kertomassa havainnostani Sofialle, Rummu pysähtyi kuin seinään.
”Mitä näit, poju?” taputin Rummun kaulaa rauhallisesti. Samassa Prinssi pysähtyi. Pusikosta kuului matalaa kurinaa. En ensin erottanut ääntä, mutta luojan kiitos, hevoset erottivat. Prinssin heikot herm0t katkesivat, se hyppäsi pystyyn ja lähti pinkomaan pois polulta kuin sekopää. Rummu sekosi täysin ja potki, pukitti, ja lähti kiitolaukkaa Prinssin perään. Ennen kuin Rummu lähti metsään, näin vilauksen sudesta pensaikossa. Susi! Olimme hengenvaarassa! Pakokauhun vallassa maiskutin Rummua juoksemaan vielä lujempaa epätasaisessa metsässä. Prinssi oli jo kadonnut näkyvistä nopeine jalkoineen, mutta Rummu tuntui tietävän tarkalleen mihin Sofia ja laukkahevonen olivat juosseet. Oksat piiskasivat kasvojani, maisema näytti vain tasaiselta sumulta kun painauduin Rummun hikistä kaulaa vasten.
”Jaksa vielä hetki...” yritin mumista, mutta vauhti oli liian kova. Rummu kompastui, ja muitta mutkitta lensin sivuun metsään. Tuntui, kuin minut olisi paiskattu maahan kuin likainen rätti. Yskin ja tärisin pelosta. Rummu ei kuitenkaan kaatunut, vaan se jatkoi pakomatkaansa peläten oman henkensä puolesta.
”Rummu! Sofia!” halusin huutaa, mutta kurkustani kantautui vain käheää raakkumista. Olin yksin.

Sumu ympäröi minut hetkessä. Näin heikosti ympärilleni, mutta sutta ei kuitenkaan näkynyt. Ainakaan se ei ollut seurannut, sehän olisi jo luonani murhaamassa minua. Kyyneleet tulvahtaisivat ihan juuri kasvoilleni. Yritin nousta istumaan, mutta päätäni jomotti julmetusti. Missähän Sofia oli? Kakistin kurkkuani, ja huusin:
”Sooooooofiaaaaa! Rummuuuuu! Priiiinssiiiii! Joku!”
Mutta kukaan ei vastannut. Aamuinen metsä oli tyhjä. Pakotin itseni istumaan ja tarkkailin ympäristöä. Mikään paikka ei tuntunut erityisen kipeältä, joten olin varmaan selvinnyt vain aivotärähdyksellä.
Sydämeni melkein pysähtyi, kun kuulin pusikosta kahinaa, ja vilaukselta tummaa turkkia. Susi! Se oli seurannut minua! Nyt kuolemani olisi varma. Pääsisin sentään Tomun luo.
Mutta eläin ei ollut susi. Vaan hevonen. Tai no, poni. Tummanruunikko poni, jolla oli paljon hoitamattomia haavoja.
”No mutta hei...” kuiskasin ja tarjosin kättäni kohti ponia. Poni oli noin 130 senttinen, ja näytti tosi kiltiltä. Se käveli lähemmäs ja haisteli kättäni.
”Missä oikein asut, pikkuinen?” silitin ponin turpaa. Nousin seisomaan, mutta kävely ei onnistunut kovin hyvin. Molempia jalkojani särki ja otsaani sattui. Kävelin muutaman metrin ponin vierellä, mutta nojasin sitten sen selkään väsyneenä.
”Argh, julmetun susi... Sen takia Rummu ja Prinssi pelästyivät! Oletko sinä nähnyt sen?” mutisin ja huokasin syvään. ”Uskaltaisinkohan kiivetä selkääsi? Osaat varmaan maantielle, olet varmaan karannut ja loukannut itsesi.”
Kiipesin vaivalloisesti ponin selkään ja se lähti epäröimättä kävelemään rauhallisesti eteenpäin. No, jos tämäkin poni olisi aivan sekaisin, maahan ei olisi pitkä matka...

Saavuimme pian ladolle. Kulmat kurtussa tuijotin vanhaa, ränsistynyttä lehmäaittaa.
”Et kai sinä sentään täällä asu?” liu'uin alas ponin selästä ja kävelin ladon ovelle. En ollut koskaan ennen nähnyt koko rakennusta. Ovi oli raollaan, ja kurkistin sisään.
”Tästäkö karkasit, senkin höperö poni...” mutisin, mutta suuni loksahti auki kun näin ladon sisällön. Heinien keskellä, ketjulla kiinni seinässä seisoi riutunut tamma. Joka oli kantavana.