Joulukalenteri LUUKKU 11

Luukussa seitsemän oli tarinasta päivät yksi ja kaksi, joten pistetään tähän kolme ja neljä!

Joulukuun 3.

Seisoin Sofian tallin ulkopuolella hermostuneena. Eilisellä maastolenkillä olin pudonnut ja löytänyt ponin, joka oli kantanut minut ladolle, josta olin löytänyt nälkiintyneen tamman joka odotti varsaa. Olin irrottanut kauhuissani tamman seinästä ja lähtenyt päänsäryissäni hortoilemaan etsien reittiä takaisin Sofialle. Sofia oli selvinnyt vammoitta, Sofia oli saanut Prinssin pysähtymään jonkin matkan päähän, mutta säikähtänyt hurjan paljon kun Rummu oli ottanut ratsukon kiinni ilman ratsastajaa. Valkea poni oli pysähtynyt Prinssin luo kuuliaisesti, ja Sofia oli yrittänyt etsiä minua. Olin kuitenkin silloin jo ladossa, ja pian löysimme toisemme kun olin hevosten kanssa jo lähellä maantietä.
  Nyt eläinlääkäri oli tarkistamassa molempia poneja, erityisesti kantavaa tammaa. Hyinen viima puhalsi vaatteideni läpi. Pian Sofian äiti avasi tallin oven ja päästi minut sisään.
”Tamma ei ole saanut syötävää aikoihin. Heinät ladossa olivat homehtuneita, ja se on syönyt niistä mitä pystyi, mutta lyhyt ketju esti sen. Silitin harmaan tamman päätä. Se oli noin 140 senttinen siro poni. Hyvin kaunis.
”Ruuna on taas paremmassa kunnossa” lääkäri tarkoitti tummanruskeaa pientä ponia, joka oli auttanut minut ladolle. ”Se on saanut syödäkseen metsässä että on selvinnyt hengissä juuri ja juuri, mutta haavat ovat tulehtuneet”.
Poni oli satuttanut itsensä metsässä. Siksi sillä oli niin paljon haavoja.
”Mutta nämä ruvet tässä lautasilla, selviä raipan iskuja.”
Huomioni kiinnittyi. ”On tätä ponia hakattu?”
”Valitettavasti” eläinlääkäri sanoi vakavana. ”Yritän selvittää hevosten omistajan. Voitteko sillä välin huolehtia niistä?”
”Meillä ei ole tarpeeksi karsinoita” Sofian äiti sanoi pahoitellen. Mutta Sofia käänsi katseensa minuun.
”Sonjalla on pihassaan talli!”
Silmäni laajenivat.
”Ei... ehei! Tomun tarhaan tai karsinaan ei tule ketään! Ikinä!” parahdin.
”Vain väliaikaisesti... Sonja, pliis! Voit auttaa näitä eläinparkoja!” Sofia aneli.

”Huoh... no okei, mutta vain viikoksi!” asetin tiukan rajan.
”Sopii!” Sofia säteili.

Samana päivänä ponit toimitettiin meidän pihaamme, ja äiti näytti taas eloisalta. Hän täytti tarhojen vesiastioita, siivosi karsinat, laittoi väkirehut valmiiksi, viskoi heinäpaaleja alas  heinäparvelta... Ihan kuin niinä arkipäivinä, kun minä olin koulussa ja Tomu kotona. Mutta itse en ollut niin innostunut poneista. Maanantai-iltapäivä vaihtui illaksi, ja ajattelin mennä tervehtimään poneja. Ihan vain huvin vuoksi. Oli jo aika hämärää, kun lumi ei ollut heijastamassa katulamppujen valoa. Tosin, lähin katulamppu oli viidenkymmenen metrin päässä talostamme, joten ei se kovin lähelle paistanut. Pihavalot olivat kuitenkin päällä. Ponien nimiä ei tiedetty, joten olin alkanut kutsua tammaa Hillaksi ja ruunaa Veikaksi. Ruuna oli aika veitikka, joten Veikka oli siitä hyvä muunnos. Molemmat olivat saaneet viileään iltaan ylleen Tomun vanhat sadeloimet, sillä molemmat olivat melkein pelkkää luuta ja nahkaa, vaikka niillä oli paksu talviturkki. Hilla käveli vaivalloisesti luokseni ja haisteli kättäni.
”Heippa vain tyttö...” hymyilin ja silitin Hillan päätä. Se oli kaunis pieni poni. Äiti oli laittanut tarhoihin paljon heinää, mutta kaikki oli syöty hetkessä. Kävin hakemassa tallin edustalta vielä lisää heinää Hillalle, mutta otin Veikan sisään. Pujotin vanhan nahkariimun Veikan päähän ja talutin sen portista, kun Hilla keskittyi rehunkäyttöön. Hoidin Veikan haavoja käytävällä ainakin tunnin. Tomun riimu roikkui vieläkin samalla paikallaan, kuin silloin, kun eläinlääkäri oli juuri antanut ruunalle piikin ja olin ottanut itkien punaisen riimun pois kullanruskean ponin päästä. Se oli jo pölyttynyt. Kyynel vierähti poskelleni kun ajattelin Tomua ja katsoin sen riimua. Veikka seisoi rauhallisesti käytävällä kun levitin hoitavaa voidetta ponin kyljissä ammottaviin rupiin.
”Tomu oli niin hieno poni...” kuiskasin ja silitin Veikan kaulaa.
”Haen kaverisi sisään.” Otin Veikan irti käytävältä ja talutin sen Tomun karsinan viereiseen boksiin. Meidän tallissamme oli neljä karsinaa, mutta Tomun karsinaan ei iki-ikinä tulisi ketään. Punainen riimu ja punavalkoinen riimunnaru roikkuivat koukussa oven vieressä. Kuin ne olisivat odottaneet, että ottaisin riimun koukustaan ja lähtisin hakemaan kullanruskeaa poniani yöksi sisään. Kävelin riimun luo ja pyyhkäisin etusormella pölyä riimunnarun pinnasta.
”Ei enää koskaan...” sanoin hiljaa kyynelten poltellessa silmäkulmaani. Lähdin hakemaan Hillaa sisään, ja tamma odotti portilla korvat innokkaasti hörössä. Se oli syönyt hiekan seasta joka ikisen heinänkorren. Laitoin riimun tamman päähän ja talutin sen talliin. Huokasin syvään kun suljin Hillan karsinan oven. Iltatallit olivat minun hommiani. Minua ei olisi juuri nyt yhtään kiinnostanut. Hain heinäparvelta heinäpaalin ja heitin heinät karsinoihin. Karsinat oli jo siivottu, joten annoin poneille vain väkirehut ja laitoin niille Tomun vanhat fleeceloimet. Sitten lakaisin käytävän ja järjestelin hiukan satulahuonetta. Tomun satula ja suitset olivat vielä paikallaan. Menisivätköhän ne Veikalle...? Heitin vihaisesti ajatuksen mielestäni. Tomun varusteita ei kukaan muu käyttänyt! Lukitsin tallin oven, sammutin pihavalot ja palasin sisälle.
”Eikö ollutkin mukavaa tehdä taas iltatalli?” äiti huhuili olohuoneesta. En viitsinyt edes vastata, murahdin vain ja painuin huoneeseeni.

Joulukuun 4.

Aamulla heräsin jo kuudelta, sillä bussini kouluun lähti vartin yli seitsemän. Kävin suihkussa, söin aamupalaa ja pakkasin reppuni valmiiksi eteiseen odottamaan.

”Minä voin mennä tekemään aamutallin” ehdotin äidille kun tungin loput leivät suuhuni.
”Ehditkö varmasti?” äiti vilkaisi kelloa joka näytti jo melkein seitsemää.
”Joo joo, ehdin, otan vain repun mukaan talliin niin voin lähteä sieltä suoraan” vastasin ja loikkasin ylös. ”Heippa!”
Äiti jäi vahtimaan kahta pikkuveljeäni, kun kävelin pihan poikki talliin. Oli jo joulukuun neljäs päivä, tiistai. Vastahan toissa päivänä olin löytänyt kaksi ponia metsästä nälkiintyneinä, ja tuntui jo, että olin tuntenut ne jo pitkään. Kun avasin tallin oven, Veikka paukutti vaativasti karsinan ovea.
”Lopeta!” ärähdin tiukasti ja suljin oven perässäni. Paukutus lakkasi ja tummanruskea poni tuijotti minua uteliaasti silmiin kun astelin sen karsinan luo.
”Senkin höperö...” naureskelin ja aloin kantaa tarhaan heinää eilen tuomastani heinäpaalista. Vaihdoin poneille sadeloimet päälle ja vein ne tarhaan. Hilla ryntäsi ensimmäisenä heinille, olihan se ihan järkyttävän laiha ja vieläpä kantavana. Veikka antoi sille suosiolla tilaa, kun sai melkein potkun kylkeensä. Kävin vielä lakaisemassa tallin lattian ja suljin oven. Hihkaisin vielä äidille että karsinoita en ehtinyt siivota, ja ryntäsin koulubussiin joka odotteli jo tien varressa.

Iltapäivällä kun palasin takaisin kotiin kolmen jälkeen, heitin laukun sisälle ja pohdin, lähtisinkö hakemaan Veikkaa sisälle. Äiti oli laittanut poneille päiväheinät, jotka olivat jo hävinneet parempiin suihin. Päätin kuitenkin hetken mietinnän jälkeen mennä taluttelemaan Veikkaa, että sen kunto kasvaisi.
”Heippa Veikka! Tuletko sisälle, poju?” huhuilin tarhan portilta ja ruuna askelsi reippaasti luokseni. Laitoin riimun sen päähän ja Veikka seurasi minua kiltisti talliin. Harjasin sitä käytävällä ja hoidin haavat. Puin Veikalle ylimääräiset suitset ja lähdin sen kanssa kävelemään kentälle. Metsään minun ei tehnyt mieli metsään, jos siellä liikkui susi, ellei toinenkin. Taluttelin Veikkaa ympyrällä, suoralla ja kaikenlaisilla muilla kuvioilla ja kiemuroilla. Itse asiassa Veikka oli tosi kultainen poni, söpö ja kiltti. Hilla ja Veikka olisivat minulla kuitenkin vain sunnuntaihin asti. Niin olin päättänyt. En halunnut vielä edes hoidettavakseni uutta ponia. Tomu hiipi jälleen mieleeni, ja muistin, kuinka se joka aamu oli seissyt tarhassa hörähtelemässä minulle kun juoksin koulubussiin. Joka aamu. Mutta ei enää. Ei enää koskaan. Minua ei enää huvittanut sinä päivänä olla hevosten kanssa joten vein Veikan takaisin tarhaan ja lähdin sisälle tekemän läksyjä.

Koko loppuillan askartelin pikkuveljieni kanssa joulukoristeita, ja innostuimme myös koristelemaan tallin. Haimme autotallista joulukuusen kimallenauhoja ja laitoimme niitä nastoilla kiinni karsinoiden oviin. Muistin, kuinka olimme viime jouluna tehneet sen yhdessä Sofian ja Tomun kanssa. Tai no, Tomu oli seissyt käytävällä ja yrittänyt syödä kaikki koristeet mitä sen ohi veimme. Minua ei kuitenkaan oikein huvittanut enää viettää aikaa Sofian kanssa, olihan hänellä niin upeita ja terveitä hevosia, että saisi olla niiden kanssa yksin. Hilla ja Veikka olivat vielä ulkona, joten päätin samalla tehdä iltatallin kun pikkuveljeni painuivat takaisin sisään takkatulen ääreen kaakaomukien kanssa. Hain heinäparvelta heinäpaalin, pesin ruoka- ja juomakupit ja laitoin väkirehut valmiiksi kuppeihin. Sitten hain ensin Hillan ja kiinnitin sen käytävälle. Otin Tomun vanhan sadeloimen pois ja pistin sen kuivumaan, sillä päivällä oli taas satanut vettä.
”Joulusta taitaa taas tulla musta...” murehdin, kun harjasin Hillan takkuista karvaa. Sen maha oli pyöreä kuin rantapallo, mutta harmaa pieni tamma näytti silti riutuneelta ja laihalta. Annoin Hillalle pari porkkanaa, loimitin sen ja vein karsinaansa. Sitten hain Veikan, jonka harjasin myös käytävällä ja hoidin sen ruvet sekä haavat. Molemmat ponit alkoivat näyttää vähän elämäniloisemmilta. Pohdin edelleen, kuka saattoi hylätä kaksi hienoa ponia keskelle metsää vajaan. Kun Veikka oli taas puhdas ja hoidettu, sammutin tallista valot ja lähdin sisälle.

Keskellä yötä, ehkä vähän yli kahdentoista, tallista kuului vaimea paukahdus. Sitten toinen ja kolmas. Heräsin hätkähtäen ja kömmin vällyjen alta ikkunaan. Talli oli pimeänä, mutta kuulin selvästi, kuinka joku paukutti karsinan ovea kuin paniikissa. Illalla oli noussut oikea myrsky, tuuli ulvoi puiden latvoissa ja vettä satoi kuin saavista kaatamalla. Vanhat rännit kolisivat veden ja rännän määrästä niin kovasti, että pelkäsin niiden irtoavan. Kuulin uuden kolahduksen tallista, ja se pisti minut levottomaksi. Aivan kuin jotain olisi revitty sijoiltaan.
”Veikka?” kuiskasin. Oliko se potkinut karsinan ovea? Miksi? Oliko jotain vialla? Ryntäsin ulos huoneestani ja loikin portaat alas. Vedin sadetakin niskaani ja saappaat paljaiden jalkojeni suojaksi. Kiskaisin hupun päähäni ja juoksin ulos sateeseen. Huohottaen ryntäsin kohti tallia. Pelko kaivoi sisintäni. Okei, en edes halunnut koko elukoita tällä hetkellä, mutta niille ei saanut sattua mitään, ne eivät olleet edes minun ponejani!
Kiskaisin tallin oven auki reippaasti ja väläytin valot päälle. Veikka seisoi tarmokkaana karsinassaan ja potki silloin tällöin ovea hermostuneena. Sitten se käveli karsinan ympäri, hirnui ja potki etujaloillaan taas ovea.
”Veikka! Rauhoitu!” sihahdin. Veikka hirnui sydäntäsärkevästi viereistä karsinaa kohti, jossa Hilla asui... tilapäisesti, tietenkin. Kurkkasin Hillan karsinaan, ja näin tamman makaavan ahdistuneen näköisenä karsinassa. Silmäni laajenivat.
”Voi ei!” huudahdin kauhistuneena. Hilla varsoisi! Hilla varsoisi nyt! Seisoin hetken kärsimättömänä ja hermostuneena karsinan ovella. Hilla ähki ja puhki kun se yritti etsiä parempaa asentoa. Mutta varsaa ei näkynyt. Se oli jumissa. Juoksin ulos tallista ja suoraan talomme ovelle.
”Äiti! Isä! Hilla varsoo!!” huusin niin kovaa kuin jaksoin. Yläkerrasta kuului kolinaa ja hätääntyneitä äännähdyksiä, ja pian isä ja äiti molemmat ryntäsivät ohitseni kohti tallia. Otin äidin puhelimen pöydältä ja aloin juostessani kohti tallia etsiä eläinlääkärin numeroa. Mutta kun saavuin talliin ja painoin puhelimen korvalleni, huomasin Hillan karsinassa pienen, tummanharmaan varsan. Se makasi väsyneenä emänsä jalkojen juuressa ja hengitti raskaasti. Painoin puhelimesta punaista ja kyykistyin karsinan oven rakoon. Äiti ja isä seisoivat tyytyväisinä käytävällä katsoen varsaa. Tuijotin pientä ihmettä haltioissani.
”No niin. Eiköhän anneta niiden selvitä loppuyö kaksistaan” isä hymyili.
Ennen kuin lähdimme tallista, silitin vielä Veikan silkkistä turpaa.
”Veikka minut herätti! Ilman sitä jokin olisi saattanut mennä vikaan” kehuin tummanruunikkoa pientä ponia.
”No, kaikki meni kuitenkin hyvin. Nyt painumme kaikki takaisin nukkumaan” äitini hymyili ja sammutti tallista valot.