Joulukalenteri LUUKKU 20

Jouluaatto lähestyy tosi nopeasti, just äskenhän julkaisin ensimmäisen luukun, ja nyt on jo kahdeskymmenes päivä! Tähän luukkun laitetaan tarinan osat 5 ja 6. Aiemmat osat ovat luukuissa 7 ja 11.

Joulukuun 5.

Keskiviikkoaamuna heräsin aikaisin ja hiivin talliin ennen kuin kukaan oli vielä noussut. Hiiviskelin talliin kun olin pukenut, ja sytytin käytävälle vain yhden valon lähelle Hillan karsinaa ja kävelin hiljaa karsinan ovelle. Tummanharmaa, tähtipäinen varsa kuljeskeli karsinassa ja nosti sitten katseensa minuun.
”Heippa pikkutyttö. Olet maailman suloisin varsa!” huokasin ja katsoin hellyttävää, pientä olentoa. Sillä oli suuret, tummat silmät ja vaaleanharmaa lyhyt häntä. Pienet korvat olivat terävästi hörössä kun tammavarsa kuunteli ääntäni. Hilla hörisi lempeästi ja varsa käveli emänsä jalkojen juureen. Se koukisti pitkät koipensa ja kellahti makaamaan oljille, silti katsoen minua uteliaasti.

Koulun jälkeen heitin reppuni portaille ja lähdin talliin. Veikka seisoi ulkona tarhassa, mutta Hilla ja varsa olivat sisällä. Äiti harjasi Hillaa käytävällä ja varsa tutki karsinoiden ovia tallissa. Kun se huomasi oven avautuvan, pikkuinen loikki emänsä etujalkojen juureen. Äiti ei näyttänyt kovin säteilevältä, vaikka niin olisi luullut. Pikkuinen tummanharmaa varsa oli hyvin suloinen pallero, mutta äiti ei tuntunut nauttivan vaavista ja sen hellyydenkipeän emän harjaamisesta.
”Mikä on?” kysyin ja kävelin silittämään Hillan päätä.
Äiti ei ensin vastannut. Varsa otti muutaman askeleen minua kohti ja hörisi. Tarjosin sille kättäni haisteltavaksi.
”Sinähän et edes halunnut poneja...” äiti mutisi hiljaa selvittäessään harjaa.
Kurtistin kulmiani. ”Miten niin?”

”Ponien omistaja otti yhteyttä. Hän soitti aamupäivällä ja kertoi hakevansa Veikan, Hillan ja varsan jo illalla. Kiitteli kovasti niiden hoitamisesta” äiti vastasi.
Tuijotin äitiä järkyttyneenä.
”Mitä...?”

Minähän vasta olin saanut Hillan ja Veikan! Ja varsan!

”Niiden omistaja? Se, joka telkesi Hillan ja Veikan sinne samperin latoon?! Eihän sille voida antaa eläimiä!” huusin niin että varsa peruutti pelästyneenä emänsä kylkeen kiinni.
”Ei ei... ei se. Ponien oikea omistaja on sinua vähän vanhempi tyttö, mutta hänen joku psykopaattisetänsä oli varastanut ponit ja piilottanut ne latoon. Hän oli ensin käynyt ruokkimassa poneja monta kertaa päivässä, mutta oli myrskyssä ajanut kolarin ja joutunut sairaalaan” äiti kertoi ja repäisi auki takun Hillan pitkästä harjasta.

Tuijotin äitiä ihmeissäni ja järkyttyneenä. Millainen sukulainen varastaa nuoren tytön rakkaat hevoset?
Joutuisin eroon varsasta. Ja Hillasta. Ja Veikasta. Siinä olisi jo tarpeeksi sulatettavaa minulle. Olin jo ehtinyt kiintyä pieneen ruskeaan poniruunaan... Huokasin syvään, ja maleksin pois tallista masentuneena. Minulle ei ollut tarkoitettu omaa ponia.

Kuuden aikaan illalla kaksi traileria saapui pihaan. Toisesta autosta astui ulos merkkiratsastusvaatteisiin pukeutunut tyttö ja pitkä mies, ja toisesta nainen. Istuin huoneessani ja katsoin ulos ikkunasta, samalla tavalla kuin joulukuun ensimmäisenä päivänä. Silloinkin tarhat olivat olleet tyhjät. Vajosin hitaasti tuolille ja pidätin hengitystä kuunnellen täydellistä hiljaisuutta. Sitten kuulin tallin narisevan oven aukeavan, ja hetken päästä se paukahti kiinni. Tyttö vanhempineen oli nyt Hillan, varsan ja Veikan luona, ja he veisivät ne pois. Pian tallin ovi taas aukesi ja kohotin päätäni että näin tallin. Tyttö talutti ikionnellisen näköisenä Hillan ulos tallista kylmään ja tuuliseen iltaan, ja pikkuvarsa seurasi emäänsä tyytyväisenä. Tytön äiti talutti pientä Veikkaa, ja isä seurasi perässä.

  Katsoin ikkunasta kuinka ponit pakattiin autoihin, äiti kätteli molempia vanhempia ja sitten he ajoivat tiehensä. Murruin ja raahauduin sänkyyn. Oli ihanaa saada jotain muuta ajateltavaa kuin Tomu, mutta nyt ajatukseni karkasivat takaisin kullankeltaiseen ponikultaan. Minusta tuntui tismalleen samalta kuin Tomun menettäminen, sillä nyt huolenaiheita oli kolme enemmän. Veikka, Hilla ja varsa. Eikä ponien nimet edes ollut Veikka ja Hilla! Painoin pääni tyynyyn ja nukahdin väsyneenä rännien paukkuessa tuulessa.

Joulukuun 6.

Itsenäisyyspäivän iltapuolella äiti ja isä lähtivät tuttavaperheemme juhliin, ja sisarukseni lähtivät serkuillemme illanviettoon. Minä jäin kotiin, sillä olimme sopineet Sofian kanssa että pitäisimme leffaillan. Sofia oli käynyt vuokraamassa videovuokraamon ainoan hevoselokuvan, ja minä olin ostanut kioskista poppareita, karkkia ja limsaa. Ensin en olisi halunnut pitää minkään sorttisia leffailtoja tai mitään, mutta Sofia sai minut suostuteltua. Olisin vain halunnut maata yksin huoneessani. Sofia rimputti ovikelloamme puoli viideltä, kun minä olin jo laittanut olohuoneessa kaiken valmiiksi. Ennen kuin ehdin avata oven, Sofia kiskaisi sen auki.
”Oho, se olikin auki!” Sofia virnisti ja saapasteli sisään.

  Asetin elokuvan kotiteatterimme DVD-laitteeseen ja lysähdimme sohvalle. Kauhoin puolet popcorneista suuhuni alkutekstien aikana, joten Sofia riisti kulhon nauraen minulta ja piilotti sen television taakse. Tuskin keskityimme koko leffaan, naureskelimme vain omiamme ja pidimme hauskaa. Sehän se koko päätarkoitus oli? En ehtinyt koko elokuvan aikana ajatella Tomua, Veikkaa, Hillaa tai edes varsaa!

Parin tunnin päästä elokuva, jonka sekavaa juonta en edes tajunnut, loppui ja Sofia kävi asettamassa sen takaisin kansiinsa. Sammutin DVD-laitteen ja vaihdoin TV:n puolelle. Linnanjuhlat olivat juuri parhaimmillaan ja hienoja prinsessamekkoja puikkelehti tanssilavalla. Nauroimme räkäisesti kaikenmaailman pikkuprinsessoille, jotka tosiasiassa olivat vanhoja, tiukan näköisiä mummeleita.
”Tunteeko herra pressa vain ikäihmisiä?” naureskelin samalla kun mussutin karkkia. ”Missä kaikki parikymppiset neitoset?”
”Nimenomaan!” Sofia kikatti kuollakseen.

Illan päätteeksi saattelin Sofian parin sadan metrin päähän ja käännyin sitten takaisin kotiin. Ulkona tuuli kamalasti, ja lämpötilakin alkoi laskea ihan kivasti. Nyt oli vain 2 astetta plussaa. Parasta kuitenkin oli, että sain unohtaa koko illaksi kaikki murheet. Tomukaan ei ollut hiipinyt ollenkaan mieleeni, mikä oli tosi mahtavaa!