Luottamuksen tärkeys

Ensimmäisenä aamuna kun kotipihassa tartuin Millin riimunnarusta kiinni ja aioin taluttaa sen tarhasta kotiin, se oli aivan villi ja teki tiukkaa pitää se kurissa. Yritin pienen kentän kiertelyn jälkeen lähteä taluttamaan sitä pihaa kiertävää tietä pitkin, mutta Milli hyppi pystyyn ja kieltäytyi liikkumasta eteenpäin. Se juoksi tarhassa ja pyöri karsinassa. Se kiristi käyntitahtinsa huippuun kun kiipesin selkään ja yritti kovaa juoksemalla päästä pois epämukavasta tilanteesta.
Nyt, kolme ja puoli kuukautta myöhemmin, se tulee vastaan tarhassa, laskee pään syliin, rauhoittuu ratsastaessa ja seuraa taluttajaa kiltisti pää alhaalla. Mitä oikein tapahtui?

Luottamus tapahtui. Vielä tammikuussa toivoin pelkästään sitä, että muutama kuukausi olisi jo kulunut ja saisin tuosta hevosesta kaverin. Kivan kaverin, jonka kanssa maastoilla, treenata ja käydä kävelyllä. Se on vieläkin aika vieras ja Ramseksen rinnalla ihan tuntematon, mutta koko ajanhan me tutustutaan.
Tammalle tuli tässä hetki sitten joku oivallus sen pienessä pääkopassa, sillä se muuttui aivan täysin, parempaan suuntaan. Satulan takia sen ratsastettavuus parani huimasti ja saatiin suuri harppaus kohti parempaa.

Luottamuksen rakentamiseen on tarvittu paljon maastakäsittelyä, mukavaa ratsastelua, maastoilua, hyvää mieltä ja aikaa. Paijaamista, rapsuttelua, hoitamista ja taas aikaa. Millillä on tamman aivot ja se haluaa tehdä kaiken vaikeimman kautta, mutta uskon sen heltyvän pikkuhiljaa ja pian se onkin oikeasti minun hevoseni, ei, en halua sanoa minä, vaan haluan sanoa me. En ole ikinä pitänyt sanonnasta minun hevoseni, minun omani, vaan haluan ilmaista, että minä ja hevonen teemme töitä ja pidämme hauskaa yhdessä. Voisin pikemminkin sanoa, että pian se on minun ystäväni.